Kuluneella viikolla satoi aika paljon vettä. Keskiviikkona, kun tulin koulusta kotiin metrolla, päätepisteessä asemalla vettä valui katosta ja useita uloskäyntejä oli suljettu. Kehitin tästä oitis perinteisen suomalaisen, ”mikään-ei-toimi” –närkästymisen. Ovia suljetaan ja kaikkee. Selitykseksi kelvatkoon, että minulla oli nälkä ja kova pissahätä. (niin kuin nykyään tuntuu olevan koko ajan)
Löysin avoimen uloskäynnin, jossa luki ”destinazione periferia”. Sitä olikin luvassa koko rahan edestä. Paikallinen pelastuskalusto oli näyttävästi paikalla. Teitä ei enää ollut, niiden paikalla oli vain jokia. Kesti hetken tajuta, että edessäni oli elämäni ensimmäinen tulvakokemus. Metroaseman portailta sitä pystyi vielä katselemaan kuivin jaloin.
Päätin kiertää vähän, koska olin vakuuttunut, että löytäisin reitin, jolla ei nilkat kastuisi. En löytänyt. Lopulta oli pakko päättää, mistä kohdasta lähteä teitä ylittämään, ja upottaa nahkaiset nilkkurit veteen. Mitä lähemmäs kotia pääsin, sitä syvemmällä kahlasin. Parhaimmillaan vettä oli yli polven.
En ollut koskaan ajatellut, että tulvavesikin virtaa määrätietoisesti johonkin suuntaan. Jo tuo polveen yltävä vesi oli yllättävän voimakas virtaukseltaan ja voin vaan kuvitella millaista se on silloin, kun autot kelluvat.
Sen illan kiinnostavinta viihdettä oli seurata tapahtumia kadulla. Joku sinnitteli skootterilla vastakarvaan, joku oli sitonut muovipussit jalkoihin (niin kuin ne mitään auttaisi). Joka kerta kun auto meni ohi, olohuoneen seinä pamahti aallon voimasta. Harmittelin, kun jäi kumisaappaat Suomeen. Pitäisi käydä ostamassa, vaikka toki nyt ei olisi edes Nokian Kontioissa varret riittäneet.
Kuuntelin naapurin koiran haukkumista ja aloin miettiä, että onneksi ei ole koiraa. Olisi ikävä lähteä sitä ulkoiluttamaan ja mihin se koirakin kyykistyisi? Kaduille ne kaikki täällä kakkaa. Eikä kukaan kerää kyllä yhtään ainoaa kasaa pois.
Seuraava ajatus olikin se, että missä minä olinkaan juuri kahlannut?
Tänään vapaapäivänä olin kaukaa viisas. Kun vettä alkoi aamulla sataa, hain heti kaupasta pullon punkkua ja suklaalevyn. Parin tunnin päästä olisi ollutkin liian myöhäistä. Päivän mittaan tulvasta tuli vielä pahempi kuin edellisellä kerralla. Pitkä päivä kotona kouluhommia vältellen, mutta selvisin kuin selvisinkin vähäisellä opiskelulla.
Jos täällä käy aina sateella noin, luvassa on mielenkiintoinen talvi?
Nyt kun asun tällaisessa shoppailijan taivaassa, niin kaupoissa luuhaamiseen saa kulumaan paljon aikaa.
Yhdessä pienessä supermarketissa saattaa helposti mennä tunti tai pari. Joskus oikein hemmottelen itseäni, ja menen isompaan Esselungaan kiertelemään kaikessa rauhassa ja katselemaan mitä hyllyissä tarjoillaan.
Aivan pimeetä. Ruokakauppashoppailu jatkuu yleensä vielä kotona. Sen sijaan että lukisin jotain järkeviä lehtiä tai kirjallisuutta (opiskeluun liittyviä), selailen kaikkein mieluiten Simplyn, Esselungan ja Sparin mainoksia.
Suomessa painoin tuhansien neliöiden Prisman kerta toisensa jälkeen raivolla läpi, tein täsmäiskut vain tiettyjen hyllyjen väliin. Sitten kassajonoon kiroilemaan kun on niin hidasta ja suorinta tietä omaan autoon. Mainoksia en todellakaan halunnut kotiin, suututti kantaa niitä paperinkeräykseen.
Vieraassa maassa erilaisten tuotteiden tutkiminen on vaan niin pirun mielenkiintoista. Kun ruokapuoli on selätetty, voi keksiä lisätehtäviä supermarkettireissulle. Kenkälankin tai käsirasvan etsiminen on seikkailu. Kuulostaa hullulta, ja niin se ruokakauppaan käytetyn ajan määrä onkin.
Ruokavammaisena olen erityisasemassa tässä seikkailussa. Ensimmäisenä pitää opetella kielletyt ruoka-aineet paikallisella kielellä ja tutkia sitten tuoteselosteet tarkasti. Hihkuin riemusta, kun tajusin, että täältä saa vaikka mitä soija- ja riisituotteita maidon korvikkeeksi.
Onnekseni tässä valkoisen jauhon luvatussa maassa myös keliakia on tunnettu, vähintään yhtä kuin Suomessa. Perinneherkkuja, pastaa ja pizzaa, saa gluteenittomana jopa ravintoloista. Lisäksi olen löytänyt muutaman gluteenittomien tuotteiden kaupan, joissa on hyllymetreittäin gluteenitonta syötävää.
Aluksi tästäkin tuli hulluus. Ostin kaikkea mahdollista, mitä vain oli saatavilla. Suomessakin toki myydään kaikenlaista gluteenitonta: suklaakeksejä, erilaisia pastoja, muffinsseja ja välipalapatukoita yms, mutta en minä niitä siellä koskaan huvikseni ostanut. Mutta nyt piti ostaa kun kerran löytyi. Himohamstraajalta eivät heti herkut lopu.
Jotain kaipaan Suomesta. Salmiakista olisin iloinen. Lidl tarjoilee tähän hätään sentään Läkerol-pastilleja. Gluteenittomat kaura-tattarisämpylät olisivat myös aika herkkua nyt.
Mutta ei täällä passaa valittaa. Italialaisia jäätelöitä ei voita mikään. Maidottomanakin saa lähes kaikkia makuja, kun löytää oikeat jäätelöbaarit. Tumma Perugina -suklaa on niin täydellistä, että vien sitä ainakin laukullisen Suomeen. Mutteripannukahvia ei voi edes verrata suomalaisiin suodatinjuomiin. Ja sitten ne punaviinit. Käsittämättömän hyviä, halpoja ja joka paikasta saatavilla. Ei onnistuisi Suomessa sellainen ei.
Kun ostohimo tai uuden hankkimisen into iskee, niin ei kannata lähteä merta edemmäs kalaan. Ihan läheinen Spar tyydyttää nämä tarpeet ensihätään. Eikä kerry turhia vaatteita, kenkiä tai laukkuja. Kunhan kroppa vaan kestäisi.
Pitäsköhän tänään tehdä vaikka jänistä?
Kuntosali on yleensä ensimmäinen paikka, johon tutustun ja josta otan selvää kun muutan uuteen ympäristöön. Täällä valmistauduin harrastuksen aloittamiseen huolellisesti ostoksia tehden. Kolmisen viikkoa siinä taisi mennä. En olisi ikinä uskonut, että sekin päivä koittaa, jolloin motivoin itseni liikkumaan hankkimalla uusia vaatteita tai muuta kivaa urheilukamaa. Ei ole ennen tarvinnut. Tätä kannustuskeinoa aloin käyttää jo Suomessa viimeisen kuluneen vuoden aikana. Aiemmin naureskelin hien polttamassa t-paidassani niille ressukoille, jotka uskottelivat itselleen (ja muille) olevansa liikunnallisia ostamalla hienot vermeet. Välineurheilua sanoin minä. Vaan ei pitäisi naureskella. Nyt ylläpidän illuusiota sporttisesta minäkuvastani kantamalla uutta, hienoa urheilukassia. Ja ostin vähän vaatteitakin.
Itse sali on aika peruskuntosali. Ei mitään yhtä siistiä ja professionaalista kuin Suomessa, mutta kyllä siellä hien saa pintaan. Helpomminkin, koska ilmastointi ei juuri toimi.
Viime kesänä asuin hetken Italiassa ja kävin myös salilla. Minulla oli silloin tunne, että olen vähän kummajainen. Sama toistui taas. Kerran sitten eräs paikallinen museonvartijanainen alkoi ystävällisesti rupatella ja kehotti, että minun kannattaisi kyllä rauhoittaa treenaamistani, koska harjoittelen niin kovaa. Italiassa vain miehet treenaavat noin, eivät naiset. Nainen kysyi vielä, että ethän halua, että alat näyttää mieheltä, ethän?
No en, herranen aika.
Täällä näyttää olevan edelleen yleistä se, että naiset tekevät pienillä painoilla tuhansia toistoja, mielellään erilaisissa laitteissa, puhelimen hiplaamisen ja höpöttelyn ohella. Tämä kanssani jutellut nainenkin kertoi, että tulee salille rentoutumaan ja rauhoittumaan työpäivän jälkeen, ja silloin hän ei halua rehkiä. Minun riehumiseni ei ollut hänen mielestä rentouttavaa. Niinpä.
Kumman tekeminen sitten on virkistävämpää ja rentouttavampaa? Koska kieltämättä, musiikin kuuntelu, lukeminen, ystävien kanssa jutteleminen ja kevyt liikunta kuulostavat aivan houkuttelevilta. Hidasta elämää. Sitähän Suomessakin nyt muistutetaan joka paikassa.
Tässä kohtaa on lisättävä, että minä en siis pyöri painoineni, sarjoineni ja treeneineni missään kovien mimmien sarjassa tai tee mitään erityisen haastavaa salilla. Erikoista täällä on jo se, että nainen koskee tankoon ja levypainoihin ja hikoilee.
Kovan treenin riskinä on siis se, että saatan näyttää pian mieheltä. Tämä nainen oli huolissaan treenin myötä kasvavista lihaksistani. Katsoi hieman säälien kuluneen vuoden aikana pari lisäkiloa kerännyttä toimistopersettäni ja ajatteli varmaan, että älä nyt hyvä nainen lisää enää painoja. Kasvaa vielä entisestään tuo.
Ehei, ystävä rakas. Tällä se ehkä joskus pienenee. Ehkä.
Toki tämä ”lihasten räjähdysmäinen kasvu” –myytti eli voimakkaana Mikkelissäkin vielä vuonna 2006 Bodypump –tunneilla. Eivät uskaltaneet naiset lisätä painoja kyykkyyn, koska reisilihakset kasvavat heti niin mahdottomasti. Kyllä. Niinhän sen on oltava ja pelkkää lihasta kaikki. Jutta ja superdieetit ovat nyt sitten aiheuttaneet sen, että jokainen suomalainen muija haluaa kyykätä kovaa ja paljon. No kukin valitkoon oman tiensä.
Eräs italialainen naispuoleinen ystäväni ihmetteli myös sitä, että eikö minua, vaaleaa skandinaavia, todellakaan paikalliset miehet lähesty salilla? Eivätpä kai uskalla, koska niin miehisesti liikun. Ainakin näin voin selittää vähäiset iskuyritykset itselleni. Vähän niin kuin 10 vuotta sitten Vaakunassa ajateltiin kavereiden kanssa, että ollaan varmaan liian hyvän ja pelottavan näköisiä, kun miehet eivät tule juttelemaan.
Itsepetosta on niin monenlaista.
Seuraavana päivänä näin taas museonvartijanaisen salilla. Kuulumiset vaihdettiin, koska tuttavia ollaan jo. Hän ihaili miten isoilla painoilla jaksoin tehdä haubereita, taputellen samalla omaa vatsaansa. Oli tullut kuulemma syötyä juuri erittäin paljon. Minä vuorostani lähdin syömään, hän jäi rentoutumaan.Molemmat olimme varmasti tyytyväisiä.
Mutta sitä stepperillä, pienenpienillä askeleilla, pylly pystyssä näyttötauluun nojaten hinkuttamista en vaan sitten millään tajua?
Ajattelin, että ensimmäinen kouluviikko on varmaan löysähkö, mallia Metropolia. Ja paskat. Scrittura creativa -intensiivikurssi tärähti käyntiin heti toisena päivänä ja viikon päätteeksi perjantaina oli tentti. Se oli luovaa kirjoittamista parhaimmillaan. Italia kuulosti tuossa vaiheessa korvissani yhtä tunnistettavalta kuin heprea.
Alkushokin jälkeen olen ollut ja tulen varmasti olemaan karjakkokatse silmissä ja jänis ajovaloissa -tunnelmissa useamminkin.
Suosittelen kaikille lämpimästi. Ihan millä tahansa tekosyyllä kannattaa muuttaa ulkomaille.
